Toivosta

Olen ollut onnekas ja iloinen voidessani kirjoittaa viidettä runoteostani Koneen Säätiön apurahalla vuoden 2022 alusta lähtien. Kuvailin teosta apurahahakemuksessa (tiivistelmä löytyy säätiön sivuilta) näin: “Kirjoitan toivosta olematta naiivi; kirjoitan kuolemasta olematta traaginen; kirjoitan jälleensyntymisestä olematta uskonnollinen.”

Toivo on ollut mielessäni koko ajan näitä runoja kirjoittaessani. Kirjoittamiseen liittyy monenlaista toivoa; jo se, että aloittaa vuosia kestävän työn sisältää toivon siitä, että teos on joskus valmis. Toivosta tuli minulle henkilökohtainen supervoima, kun ymmärsin, että minulle hyvin tyypillisestä ratkaisukeskeisyydestäkin voi joskus päästää irti ja vain luottaa tulevaan.

Mutta voiko toivosta kirjoittaa olematta naiivi? Tarvitseeko? Valmistumista lähestyvän kokoelman runoissa on monin paikoin varsin naiiviakin toivoa. Saatan tällä hetkellä ajatella, että toivo on tunne, joka tekee minusta aina aseettoman ja naiivin. Kyynisyydelle siinä ei ole pienintäkään sijaa.

Nyt sitä mahdollista naiiviutta käsikirjoituksesta karsitaan, mutta ei liikaa. Teos etenee, enkä malta odottaa, että saatte lukea sen. Olen tallentanut siihen paljon.