Mikä pelottaa tänään

Keskustelin Solina Riekkolan kanssa Turun kirjamessuilla kirjoittajan peloista ja niiden kanssa elämisestä. Miten pelot ovat muuttuneet oman uran aikana ja miten niitä oppii käsittelemään?

Keskustelu oli intensiivinen ja innostava, ja voisin jatkaa sitä milloin tahansa! En halua edes yrittää referoida sitä, mutta haluan tallentaa muutaman ajatukseni.

Kun mietin pelkoja, kävin mielessäni läpi asioita, jotka ovat kirjailijanurani eri vaiheissa pelottaneet. Jotenkin näin se menee:

Alussa pelotti, että kirjoitan tyhjyyteen. Että kukaan ei kiinnostu, ettei ääneni kanna. Pelkäsin, että valitsemani aiheet ovat kliseisiä, kielen tasolla en ole tarpeeksi hyvä, että minussa ei ole mitään sellaista, mikä tekisi kirjoittamistani runoista mielenkiintoisia myös muille. Tietyt asiat pahensivat pelkoa huomattavasti, kuten eräs kustantamon palaute käsikirjoituksestani: “tekstistä vain puuttuu se jokin”. Sen jälkeen meni tovi koota itseni uudestaan.

Myös – ristiriitaista kyllä – kirjoittajakoulutus syvensi tätä pelkoa. Siellä tajusin, että niin, näitä loistavia kirjoittajia on huone täynnä, ja lisää tulvii ovista ja ikkunoista. Miten tästä joukosta voi mitenkään erottautua; miten oma teksti voisi olla tärkeää ja niin merkittävää, että se kannattaa kirjoittaa?

Lähdin seuraamaan omia intohimojani ja sitä, mikä eniten kiinnosti. Esikoisteokseni Läpilyöntikipu kertoo hollantilaissyntyisestä performanssitaiteilijasta, Bas Jan Aderista, joka katosi merelle 1975. Runoja kirjoittaessani ajattelin monta kertaa, että tämä on nyt kyllä niin pientä ihmisryhmää kiinnostava aihe, että tästä ei voi tulla mitään. Kirjoittamisen imu oli kuitenkin vahva. Ja siitä tuli ensimmäinen julkaistu teokseni! Se hälvensi pelkoa aiheenvalinnasta, sillä tajusin, etten koskaan voi etukäteen sanoa, että tämä ei kiinnosta ketään.

Jossain vaiheessa pelotti, että kirjoitan liikaa, ja käytän näin aikani ihan hukkaan (sen sijaan että kirjoittaisin täsmällisesti kirjan kerrallaan enkä mitään ylimääräisiä rönsyjä). Jossain vaiheessa pelotti, että kirjoitan kaiken mitä ikinä keksin sanoa, ja sitten kirjoittaminen vain loppuu. Että olen sanonut kaiken, eikä mitään jää jäljelle.

Usein toistuva pelko minulla on se, että joku muu kirjoittaa teoksen, jota visioin, ja ehtii ensin. Jonakin päivänä luen jonkin kustantamon uutuuskirjakatalogia ja siellä on se kirja, jota parhaillaan kirjoitan, mutta joku toinen on kirjoittanut sen! Samasta aiheesta, samasta näkökulmasta! Tämä pelko konkretisoituu aina kun teen apurahahakemuksia. Mietin, että käsittelijät lukevat tämän hakemuksen, ja siellä on pinossa jo 50 kpl hakemuksia, joissa kuvaillaan samaa aihetta ja samaa käsittelytapaa.

Nykyään lohdutan itseäni sillä, että on rikkaus, että samoja aiheita käsitellään monessa kirjassa. Emme ole niin uniikkeja ja irti yhteiskunnasta, etteivätkö samat asiat nousisi esiin, ja hyvä niin.

Tällä hetkellä pelkään eniten kliseisyyttä. Se on kielen tason pelko. Että en osaa sanoa haluamiani asioita tarkasti, täsmällisesti ja tuoreesti. Sitä pelkoa kohtaan jokaisessa sanassa, jokaisen runon jokaisella rivillä. Ja kun oman kässärinsä on lukenut kymmeniä kertoja, on tosi vaikea sanoa, olenko vain itse kyllästynyt tähän vai onko tämä oikeasti tylsästi sanottu. Siihen tarvitsee ulkopuolisia lukijoita. Onneksi heitä on.

Kielen tason pelko on sinnikkäin pelko, enkä oikein tiedä, miten lohduttaisin itseni sen edessä. Kaiken muun osaan käsitellä, mutta se menee jotenkin niin ihmisyyteni ytimeen, että en osaisi sanoa tarkasti. Sen kanssakin oppii elämään, ja se pitää minut valppaana kun kirjoitan, mutta erityisesti kun editoin. Peloista on siis iloakin, kunhan niitä ei päästä täysin valloilleen.