Kyyneleistä ja niiden noloudesta

Olen viettänyt kevään lukien intensiivisesti syksyllä ilmestyvän teokseni käsikirjoitusta uudelleen ja uudelleen läpi. Teksti on jo tosi tuttu, mutta sen lukeminen on joka kerta erilaista. Hassua kyllä, joka kerta jossain kohdassa alkaa itkettää (mutta yleensä eri kohdissa ja eri syistä).

Tuntuu vähän nololta itkettää itseään omilla runoillaan. Mistä kyynelissä on kyse?

Usein koen jotakin liikutuksenkaltaista siitä, että olen onnistunut sanoittamaan jonkin asian hyvin tarkasti, haluamallani tavalla. Tunne voi olla myös hämmennystä tai jonkinlaista nöyryyttä sen ihmeen edessä, että olen osannut. Kirjaimet ovat todisteita siitä, että olen pystynyt tuollaiseen tekoon!

Toisinaan itkettää jokin aidosti surullinen asia. Ne ovat tavallisesti tekstin ulkopuolisia juttuja, jotka ovat tarttuneet omaan mieleeni kirjoittamisen aikaan. Lukeminen palauttaa minut hetkeen, jossa suru oli akuutti. Nämä eivät välttämättä tihku läpi muille lukijoille, mutta joskus kyllä.

Ja sitten on helpotuksen kyyneleitä. Helpotus siitä, että tämä vuosia kestänyt rupeama, jossa on ollut pitkiä, työläitä vaiheita, on lähestymässä valmista. Yleensä itken kun saan kirjan käsiini ensimmäisen kerran, koska olen vain niin helpottunut siitä, että a) se tuli valmiiksi b) se julkaistiin (mikä ei ole mitenkään itsestään selvää – esikoisteokseni julkaisemisen eteen tein töitä niin monta vuotta, että tiedän miten uskomaton etuoikeus on saada runojaan julki).