Uudelleen

Uudelleenkirjoitan runoluonnoksia, lauseita, katkelmia, hahmotelmia.

Tämä on hauska vaihe, tähän uppoaa. Tuntuu että saa jotakin valmista, jokin alkaa hitaasti muodostua.

Samalla suuntia on vähän vähemmän. Teos alkaa vaatia asioita. Jotenkin sitä luulisi, että kirjoittaja voisi itse täysin kontrolloida sitä, mitä kirjoittaa, ja teos kuitenkin, heti alkumetreillä, haluaa päättää oman suuntansa.

Ajattelin esimerkiksi että minusta on viimeinkin tullut sellainen kirjailija, joka ei kirjoita erillisiä runoja vaan yhtenäisen tekstin alusta loppuun (sellainen tulee olemaan lepatus pilke). No, eikö tämä seuraava alkanut heti muodostua erillisiksi runoiksi, vaikka tappelin vastaan.

Minulla on nyt noin 23 uudelleenkirjoitettua runoa. Tulen kirjoittamaan ne uudelleen vielä monta kertaa. Mutta ne haluavat olla eri sivuilla! Ne eivät halua valua yhteen, yhdeksi sanojen virraksi.

No, yritetään elää asian kanssa.

Mitä pidempään tätä teen ja mitä useamman kirjan olen kirjoittanut (toisin kuin luulisi (luulisi että tuntuu että olen sanonut jo paljon)) oikeasti tuntuu koko ajan enemmän siltä, että yritän löytää kanavan jolla kommunikoida, kertoa, päästä läpi jonkinlaisesta muurista josta en pääse. Olen koko ajan syvemmällä, ehkä omassa poetiikassani syvemmällä, ehkä oma suhteeni sanoihin on koko ajan murtuneempi, ulotteisempi. Koko ajan tuntuu että kaikki lipeää, on sanottava kun vielä ehkä ehtii.

Tai ehkä se on vain tämä vaihe, jossa alkaa tulla valmiinnäköistä. Tulee kiire, koska haluaa sitä valmiinnäköistä lisää, enemmän, se ilahduttaa niin.