Toiston toisto

Olen kutoskässärini kanssa vaiheessa, jossa käyn läpi sanoja, joita toistan. Jokaisessa runokäsikirjoituksessani olen toistanut muutamaa sanaa, mutta kaikissa eri – olisikin aika mielenkiintoista tutkia, mitä ja miksi.

No, otin asian jokseenkin tosissani ja tein taulukon, johon keräsin eniten toistamiani sanoja ja sivunumerot, joilla sana toistuu. Tehokas työkalu! Mutta myös sokeuttava, sillä päivän taulukkoa tuijoteltuani aloin miettiä, onko ok, jos sama sana on sivuilla 29, 50, 57 ja 92. Onko tämä liikaa, väsyykö lukija ja vippaa kirjan käsistään jo sivulla 57, kun taas tämä sama sana.

Riippuu sanasta, tietenkin.

Yksi sana, josta yritän aina päästä eroon on ‘kuin’. Siitä ei pääse kokonaan, mutta kunhan sitä ei olisi ihan jatkuvasti. Haluan mieluummin sanoa mitä asiat ovat kuin (kuin!) mitä ne ikään kuin ovat.

Oikeasti runous on hyvin intuitiivista ja tällaiset matemaattiset taulukot ovat vain apuväline yhteen työvaiheeseen. On ihan terveellistä nähdä, mitä toistaa ja miettiä, mitä oikeasti haluaa sanoa. Sitten kun kässäri on riittävän pitkällä ääneenluettavaksi, siitä alkaa löytää uusia säröjä. Toiston huomaa kiusallisen nopeasti, kun kuuntelee itseään lukemassa runojaan.

Täydellisyyteen pyrkiminen (mitä se sitten onkaan) ei sovi kaikkiin runoihin/teoksiin. Niin hassua kuin se onkin, joskus aihe/käsittelytapa vaatii eräänlaista keskeneräisyyttä; sitä, että kaikki ei ole hiottua. Tänä syksynä vielä ilmestyvässä vitosessani, lepatus pilkkeessä, totean, että “ei ole kieltä”, mikä johtaa tiettyjen asioiden sanomiseen ehkä tarpeettomankin arkisesti. En voi hioa jonkin sellaisen rekisterin ohi, johon runo on osattava pysäyttää. (Teos lähestyy kuolemanrajakokemuksia, ja tämä “ei ole kieltä” on kuolemanrajalla käyneen (en ole käynyt mutta olen lukenut aiheesta) kokemus usein: ei ole sanoja, joilla kertoa, joten on pakko käyttää sitä arkista ilmaisua joka on olemassa, vaikka se kuulostaisi vähän hassulta tai kököltä.)