Taiton lu-ke-mis-ta

Olen viime päivät oikolukenut pian (!) ilmestyvän runoteokseni lepatus pilkkeen taittoa. Taiton lukeminen on sekä visuaalista: tarkistan rivien pituuksia ja mistä mikäkin säe katkeaa että piinaavaan sanatarkkaa. Luen runot ensin hiljaa itsekseni, sitten ääneen, sitten vielä äänettä. Yritän löytää jossakin piilevän kirjoitusvirheen.

Uskon että jokaiseen kirjaan jokin virhe jää, eikä sille mitään voi, vaikka kaikkensa tekisi. Tätä taikauskoa vasten olen usein jättänytkin kirjoihini sen yhden virheen – en sentään lyöntivirhettä, mutta jonkin pienen asettelullisen asian, jota kukaan muu ei oikeastaan voi edes bongata. Täten tiedän, mikä virhe niissä piilee. (Olen oikeasti unohtanut jo kaikki jättämäni, niistä on ollut niin vähän harmia.)

Olen vain ihminen, mutta parhaani olen taas tehnyt, jotta sanat olisivat niitä kuin niiden kuuluukin. Kohta kirja ei enää ole minun, se on teidän.