10 vuotta kirjailijana

Pidin Pispalan kirjastossa Kunnes minua ei jää -julkkareiden yhteydessä 2.9. pienen puheen kymmenestä vuodestani kirjailijana. Se oli suunnilleen tällainen:

*

Yritän kertoa teille miltä on tuntunut kirjoittaa kymmenen vuotta, ei en ole kirjoittanut kymmentä vuotta olen kirjoittanut 30 vuotta. Olen kertonut monessa yhteydessä kuinka löysin 15-vuotiaana Kai Niemisen runokirjat Äetsän kirjastosta ja mieleni avartui: on mahdollista olla aikuinen tällä tavalla. On mahdollista että työnä on katsoa elämää ja kertoa siitä!

Luulin silloin että kirjoitan hyviä runoja, lähetän ne kustantamoon ja ne julkaistaan. Voi ei.

Kirjoitin ja kirjoitin runoja. Kaikki muu tuntui sivulauseelta. Sivulauseessa opiskelin taidehistoriaa, valmistuin, aloin kirjoittaa taidekritiikkejä ja muuta, mutta koko ajan päälauseessa kirjoitin runoja. En löytänyt niille tietä maailmaan ja se oli aika epätoivoistakin välillä. Se hylkäysten sarja. Toisaalta jos sain positiivista palautetta, en pitänyt siitä, koska halusin tietää miten voin tulla paremmaksi.

Sivulauseissa tapahtui asioita. Muutin Tampereelle, muutin pois, muutin uudestaan Tampereelle, olin huono etsimään ihmisiä mutta löysin ihmisiä joiden kanssa olla kirjoittaja. Tarvitsin rakenteita mutten osannut luoda niitä.

Tuntuu kummalliselta että lopulta tosiaan löysin ihmisiä ja osan kanssa rakensimme yhdessä niitä rakenteita, ja sitten tuli Puru-kollektiivi. Minusta tuli muiden kanssa runokustantamisen ammattilainen, ne olivat työläitä hurjia vuosia (sydän tähän). Taivas että opin itsestäni, runoudesta, kirjoittamisesta, mahdollisuuksista, kirjamuodosta.

Mutta vielä, mitä oli sitä ennen. Lähetin kaikki runokokoelmakäsikirjoitukseni aina Runo-Kaarinaan, koska olin vuosien mittaan vähän menettänyt uskoni kustantamoihin – kukaan ei vastannut koskaan mitään – ja ajattelin että kilpailussa käsikirjoitukset on sentään pakko lukea. Pääsin pari kertaa finaaliin, voitin. Siitä on nyt se 10 vuotta.

Muistan edelleen miten se oli lähinnä helpotus. Että en ollut käyttänyt elämääni tähän vain ollakseni yksin kotona runojeni kanssa. Toki olisin voinut tehdä asioita nopeammin, tehokkaammin, oikeammin, löytää niitä reittejä, osata kehittää itseäni. Mutta en voinut enkä osannut.

Sitten meillä oli Puru-kollektiivi. Sitten minulla on tänä vuonna kaksi eri kustantajaa ja kirjaa. (Ohitan vuosia nyt aika nopeasti.)

Kaikki on näiden 10 vuoden ajan ollut yllätystä, ekstraa, hauskaa. Jokainen kritiikki, jokainen apuraha, jokainen kustannussopimus, jokainen ihminen joka sanoo ”luin sun kirjasi”, kaikki on sellaista ai, ihanko oikeasti saan tehdä tällaista työtä! Upeaa!

Sekin on ollut yllätystä että kirjoittaminen ei ole ideoita. En tiennyt sitä ennen kuin aloin kirjoittaa kirjoja ammatikseni. Joskus nimittäin pelkäsin että entä jos en enää saa ideoita; jos en keksi mistä kirjoittaa, loppuuko kaikki siihen. Mutta tarvetta ideoihin ei ole. Jokainen kirjoittamani teos on kertonut, mitä seuraavaksi kirjoitan. Olen eräänlaisessa kehässä, spiraalissa, josta ei ole tietä ulos. Kirjoitan aina seuraavan askelen ja se näyttää minulle, mikä seuraava on.

Mistä olen kirjoittanut? Kehosta ja mielen suhteesta siihen. Olen yrittänyt hahmottaa tätä tilaa, jossa olen, tätä ruumista, josta en pääse pois, tätä planeettaa, jonka pinnalta tuskin koskaan poistun. Näitä tilanteita, joissa on muita ihmisiä, muita kehoja, miten me olemme suhteessa toisiimme.

Olen etsinyt selityksiä äärirajoilta, kuten klassisen baletin treenaamisesta, vuorilta, kuolemanvyöhykkeeltä, olen lepatus pilkkeessä mennyt jopa kuoleman toiselle puolelle ja katsonut elämää sieltä. Löydänkö totuuden? Onko sitä mahdollista löytää?

lepatus pilkkeessä kirjoitan tästä vimmaisesta halusta löytää jotakin totta

(Väkivaltainen tahto

sellainen joka repii ruumista kuin mozzarellaa revitään

pysyvän tarve,

anelu.

–

Säteet vahingoittavat

kaihtimen raosta

hiustenpätkät lavuaarissa muisto

jota etsin leikkaamalla.

–

Entä jos viimeisenä repeytyy kappaleiksi,

ei pelkästään

vaan kunnes.

Mikään ei enää pidä kiinni,)

Ja nyt meillä on tämä – Kunnes minua ei jää – tämä missä asetin liikkuvia ihmiskehoja toistensa kanssa samaan tilaan. Tässä kirjassa kamppaillaan, mutta ei vain keholla, tämä on mielen kamppailua kohti läsnäoloa, joka on niin vaikeaa, että mieluummin ihminen vain suorittaisi ja mittaisi niitä suorituksia. Millaista on kun on aivot, hermosto, asettua niitä vasten tai niiden kanssa tekemään asioita? Meissä on monta ihmistä yhtä aikaa, siitä minä yritän taas kertoa.