Sinä rakastat minua, sinun täytyy – mistä kaikesta puhuinkaan julkkareissa

muistot

Minua on pitkään kiehtonut tieto siitä, että aina kun muistelemme jotakin, kuvittelemme sen uudestaan. Aivot muuttavat konkreettisesti muistoa aina kun se palautetaan mieleen. Se korruptoituu kerta kerralta. Se ei ole alkuperäinen asia.

Muistot rakentavat meidät, mutta mitä ne muistot siis ovat? Kuvitelmia?

Ja miten vähän muutenkaan muistamme omasta elämästämme. Millaista oli olla 1-vuotias? Tapahtuiko jokin tietty asia ekalla vai tokalla luokalla koulussa? Miten vuorokausi 2.11.1987 erosi vuorokaudesta 3.11.1987?

Mitä enemmän näitä mietin, sitä vähemmän luotan omaan olemassaolooni. Kuka minä olen? Keitä meistä kukaan on? Miten me kaikesta tästä huolimatta osaamme edelleen pysyä koossa ja toimia?

Buddhalainen käsitys tyhjyydestä ja minättömyydestä on minulle tärkeä; ajatus siitä että kukaan (tai mikään) ei ole olemassa riippumatta kaikesta muusta. Olemme olemassa ehdonvaraisesti eli sillä ehdolla että kaikki muukin on olemassa. Yksin tyhjiössä kukaan (tai mikään) ei olisi syntynyt eikä voisi olla olemassa.

identiteetti

Tämän kaiken johdannaisena ajattelen, ihan oikeasti uskon, ettei kiinteää minuutta ole olemassa. Ihmiset vain uskottelevat olevansa jotakin, koska on hirveän turvatonta ja pelottavaa sanoa olevansa ei-jotakin.

Mikään ei kuitekaan pysy; ei minun persoonani, ei minun ruumiini, eivät tunteeni tai muistoni – mitään tästä ei lopulta oikeasti ole edes olemassa.

Jostain syystä en ole koskaan ollut kauhean kiinnostunut rakentamaan itselleni identiteettiä ja liittämään itseeni sanoja, joilla kerron, millainen olen. Siihen sisältyy tietty vapaus; olen ei-jotakin ja muutun elämäni halki.

rakkaus

Olin aina ajatellut, että rakkaus on niitä asioita joihin en halua runoillani puuttua. No joo, ovathan kaipaus ja suru myös osa rakkautta, ja näistä olen kirjoittanut paljon. Mutta sellainen, mitä voi sanoa “rakkausrunoksi” ei ole minua varten.

Ja sitten kirjoitin lepatus pilkkeeseen (2025) rakkausrunoja. Niiden näkökulmana oli se, miten hetkellinen biologinen olento voi rakastaa toista hetkellistä. Miten sen uskaltaa tehdä? Mitä kaikkea teko sisältää? Rakkauteen kuitenkin sisältyy aina menettämisen – ei edes pelko vaan – tieto.

No, kuten usein käy, edellisessä kirjassa jokin jäi vaivamaan ja sitten siitä lähti keriytymään jotakin seuraavaan kirjaan. Nyt se jokin oli rakkaus, mutta ei parisuhderakkaus vaan laajempi – me olemme maailmassa konkreettisesti tönimässä toisiamme ja maailman rajoja – niin lapsi tutustuu ympäristöönsä. Mitä se kolhiintuminen maailmaa vasten on? Onko se maailman rakastamista? Luottamista?

Onhan tämä paikka, jossa tulen rakastetuksi niin ettei minulle satu mitään?

Tässä kirjassa kokeillaan rakkautta muita ihmisiä, eläimiä ja ympäristöä kohtaan. Monenlaisena kehollisena kommunikointina.

kehollinen kommunikointi

Täytyy vielä hipaista sitä, miten kamppailulajiharrastus on muuttanut minut kirjoittajana. Kirjoittavan ja lukevan ihmisen (ainakin minun) elämä kuluu tosi helposti päässä. Kamppailuharrastus sen sijaan on fyysisesti kiinni toisissa ihmisissä.

Olen kirjoittanut tästä harrastuksesta kokonaisen kirjan (Kunnes minua ei jää, 2025). Mutta se tihkuu joka puolelle! Olen viime vuosina ollut tosi innokas tutkailemaan, mitä kehollinen kommunikaatio on ja miten siitä voisi puhua. Sehän on lähtökohtaisesti sanatonta. Voiko siitä edes sanoa mitään?

Tässä lajienvälisyys tulee minua lähimmäs. Kuinka erilajiset voivat kohdata toisensa, vaikkapa nyt ihmiseläin ja jokin toinen eläin. Näissä kohtaamisissa ei puhuta, niissä kommunikoidaan keholla, katseella, etäisyyksillä, hengityksen rytmillä. Parhaimmillaan voi tapahtua jotakin tosi vilpitöntä ja hienoa.

niukkuus

Sinä rakastat minua, sinun täytyy on nimeltään pitkä mutta muuten ehkä niukin teokseni tähän asti. Sen kieli on vähäisempää – olen rakastanut jokaista sanaa, jonka olen jättänyt kirjaan. Olen poistanut niin paljon.

Minua ajoi tällä kertaa erityisesti rehellisyyden vaatimus. Pidin itseäni kurissa, sanoin itselleni koko ajan: varmista, että kaikki mitä kirjoitat on totta. (Yleensäkin kirjoitan totta, mutta tässä se totuuden vaatimus kiteytti teosta ja kieltä alusta asti erityisellä tavalla). Älä esitä mitään.

PS

Eilinen julkistustilaisuus Vanhan kirjallisuuden päivillä Sastamalassa oli upea – kiitos kaikille läsnäolosta ja kohtaamisista! Olen edelleen vähän pökertynyt kaikesta. Tänään kävelin tapahtumapaikalle ja näin ketun, joka juoksi tien yli siinä Jaatsin nurkilla. Ajattelin taas lajeja, miten elämme limittäin, olemme yhtä.

Tähän asti kirja oli minun. Nyt se on teidän.